perjantai 2. lokakuuta 2015

Rehellisesti

Kun joku kysyy, miten mulla oikein menee täällä valtameren takana, vastaus on automaattisesti ''tosi hyvin''. On niin helppo postata blogiin ja someen juttuja huippuhetkistä ja kertoa miten kaikki on tuntunut menneen ihan nappiin. Koska onhan tää mun vaihtovuosi. Elän parhaillaan just sitä, mistä oon päivittäin haaveillut kuluneet kaksi vuotta. Mun unelmasta on tullut todellisuus. Tottakai haluan hokea itsellenikin, miten tää vastaa kaikkea sitä mitä oon kuvitellut ja puhunut. Ja ihan rehellisesti sanottuna, oon tosi onnekas. Paitsi että mulle on suotu tällainen mahdollisuus, on niin moni ''sattumanvarainen'' asia kääntynyt mun onneksi. Mulla on paras mahdollinen host-perhe, jolla on paljon samoja kiinnostuksen kohteita mun kanssa ja joka on mahdollistanut mulle jo nyt monia uskomattomia kokemuksia. Mulla on kivoja aineita koulussa ja oon päässyt osaksi eri aktiviteetteja. Pääsen matkustamaan ja tekemään uusia asioita. Mutta kuitenkin, vaihtarin elämä ei ole lomaa eikä pelkkiä upeita kokemuksia toinen toisensa jälkeen. Aina en oo onneni kukkuloilla, vaikka elänkin unelmaa.

Tunnun sanovan aika usein, ettei mulla ole koti-ikävä. Ei sitten yhtään. Eihän? Ei, en haluaisi palata kotiin. En ajattelea Suomea jatkuvasti. Mutta kuitenkin, on mulla vähän ikävä. Mun elämä oli aika täydellistä mun makuun Suomessa. Oli opiskelua, harrastuksia, kavereita, omaa aikaa. Sellainen oikea rytmi. Keksin vaikka mitä tekemistä ja pystyin liikkumaan vapaasti pyörällä ja kävellen. Täällä mun elämä ei oo ihan samanlaista. Koska en voi ajaa autoa, oon täysin muiden kyytien varassa. Aktiviteetit pyörii koulun ympärillä. Opiskelu on välillä naurettavan helppoa. Aikaeron ja kiireisten viikonloppujen takia ei voikaan soittaa kotiin, kun tuntuu että tarvitsisi sitä. Mulla on ikävä pieniä asioita. Iltalenkkejä koiran kanssa metsässä, ruisleipää ja kuntosalia. Siskojen kiusoittelua ja myöhäisiä iltoja kavereiden kanssa. Jopa koeviikkoa. Ehkä mun sisällä orastaa pieni kulttuurishokki, kun yhtäkkiä tuntuu, että niin moni asia tehdään paremmin Suomessa.

Kavereiden saaminen on vaikeampaa kuin ajattelin. Aina on joku jonka kanssa olla koulussa, mutta tuntuu etten oo löytäny niitä ihmisiä, keiden kanssa haluaisi viettää kunnolla aikaa, Kun ihmiset ympärillä ovat tunteneet toisensa päiväkodista saakka ja sut heitetään yhtäkkiä sekaan, miten siihen pääsee mukaan? Miten tietää, kehen tutustua? En oo mikään maailman ulospäinsuuntautuvaisin persoona, vaikka sosiaalinen olenkin, ja sen lisäksi haluan saada nopeasti läheisiä kavereita. Jos vaan vois skipata tän kiusallisen tutustumisvaiheen, tiiättekö? Vois vaan olla että hei, oon tällanen. Voidaanko olla omia itsejämme heti alusta alkaen? Amerikkalaiset on tosi ystävällisiä ja puheliaita, mutta miten pääsee oikeasti läheiseksi? Oon loppujenlopuksi aika kärsimätön ihminen, kun tuntuu että seitsemässä viikossa ois jo pitäny kehitellä tiivis kaveriporukka, mutta mun pään sisällä ihan pieni ääni tavallaan pelkää tän vaiheen kestävän koko vuoden.

Kun oon host-perheen kanssa, oon tosi hyvällä tuulella ja en muista ikäviä ajatuksia. Mutta joskus koulussa sitä tajuaa olevansa keskellä tuntemattomia ihmisiä, vähän hukassa. Joskus yksin ollessa alkaa ajatella omaa sänkyä kotona ja kurkkua alkaa kuristaa. Mutta ei kukaan sanonutkaan, että tää ois helppoa. Suurimman osan ajasta oon kuitenkin hymy huulilla, kiitollisin mielin. Odotan innolla niin monia juttuja ja samalla koitan nauttia nykyhetkestä. Onhan tää vähän hullua. Mutta sen kaiken arvoista.

Saa rukoilla puolesta.

2 kommenttia:

  1. Voi Jenni mulla on just samanlaiset fiilikset! Oon tosi huono pukemaan mun ajatuksia sanoiksi mut sä onnistuit ihan täydellisesti munki puolesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsit Sara niiin kiva kuulla! Luin just sun postauksen samasta aiheesta ja kolahti kyllä täällä päässä. Huh tuntuu hyvältä tietää etten oo ainoa :D

      Poista