maanantai 11. tammikuuta 2016

Kuuluuko?

Yksi iso osa ulkomailla asumista on tietysti yhteydenpito kotiin. Se ei kuitenkaan ole aina ihan yksikertaista, varsinkaan kun välillä on 7239 kilometriä ja useampi aikavyöhyke.

Alkuun järjestökin varoitteli, ettei kannata ihan hirveästi soitella kotiin, kun koti-ikävähän siinä iskee. Sanoinkin aika tiukasti joillekin kavereille ja perheelekin, etten tuu soittamaan ekana päivänä Suomeen, enkä välttämättä kovin usein sen jälkeenkään. Ajattelin, että turha edes yrittää elää kahta elämää kahdessa maassa yhtä aikaa, lopputuloksena et pääse kiinni kumpaankaan. Ekoina päivinä laitoin äidille viestiä vähän väliä, mutta skypetin ekan kerran neljäntenä päivänä Usassa.

Asia, mikä rajoittaa varmaan eniten on aikaero. On ollut yllättävän vaikeaa vaan löytää aikaa, joka sopii kummankin osapuolen vuorokausirytmiin ja muihin suunnitelmiin. Arkipäivät ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, koska aina jompikumpi on joko koulussa tai nukkumassa. Kun sovitaan skypetreffejä, olennainen kysymys onkin ''Sun aikaa vai mun aikaa?''. Viikonloppuaamut on paras aika, ja silloin oonkin yrittänyt soittaa Suomeen. Mulla kuitenkin on lähes joka viikonloppu jotain menoa, joskus myös aamuisin. Sunnuntaiaamuna taas on kirkko. Välillä herään muutaman tunnin aikaisemmin kuin muu perhe täällä, ihan vain että ehdin soittaa kotiin. Etenkin kavereiden kanssa puhuminen onkin jäänyt lähinnä lomapäiville. Onneksi edes isovanhemmat ovat olleet Floridassa - sinne ei olekaan kuin tunnin aikaero.

Viestintäkeinoiksi ovat tässä kuukauksien kuluessa vakiintuneet whatsapp, skype ja snapchat. Noiden kautta on helppo olla ''suoraan'' yhteydessä, kun taas sitten facebook, instagram ja blogi on paljon etäisempiä ja julkisempia kanavia. Jos mun tarvitsee kertoa äidille joku pikkujuttu tai äkkiä kysyä neuvoa, laitan viestiä whatsappin kautta. Snapchatin kautta pääsee tavallaan näkemään palasia arjesta puolin ja toisin, ja se onkin osoittautunut mun lempisomeksi täällä! Helppoa olla yhteyksissä kavereihin, mutta ei kuitenkaan tarvitse olla vastaamassa viesteihin jatkuvasti. 

skype
Skypen videokuvaa on tullut tuijotettua täällä tuntikaupalla. Äidin (ja muun perheen, kuka nyt sattuu siellä olemaan) kanssa on muodostunut tavaksi skypettää viikonloppuisin noin kahdesti kuussa. Joskus vähän enemmän, joskus vähän vähemmän. Mutta kyllä aina kahden viikon jälkeen jo tuntuu, että pitäis päästä juttelemaan. Kavereiden kanssa oon itseasiassa puhunut tosi vähän. Läheisimpien kanssa olen puhunut 1-2 kertaa tämän viiden kuukauden aikana. Tuntuu älyttömältä, että se on ees mahdollista, mutta niin se on aika vierähtänyt. Ehkä just snapchat ja muu some luo sellaisen olon, ettei niistä oikeesti ole niin eristyksissä. Välillä oon potenut huonoa omatuntoa siitä, etten vaan raivaa aikaa kavereille puhumiseen, mutta tiedän että mun kaverit on sen verran fiksuja, että tajuaa. Tälläkin hetkellä tosin mietin sitä pitkää listaa rakkaista kavereista, joiden kanssa en ole puhunut vielä kertaakaan kunnolla. Harmittaa, että se on niin hankalaa. Tiiän, että ymmärrätte. 

Ensimmäisten muutamien viikkojen aikana huomasi, miksi se järjestökin kehotti rajoittamaan yhteydenpitoa Suomeen. Kun juttelin skypessä perheen kanssa, mulla alkoi aina itkettämään ihan hirveästi, vaikka ei ollut mitään syytä, enkä edes kokenut olevani mitenkään ikävissäni. Nopeasti se outo tunteilukin loppui, onneksi, haha. Skypettäminen Suomeen on usein yksi viikon kohokohdista, jota odotan innolla. Ei, ei se koti-ikävä ole vieläkään mua murskannut läsnäolollaan, mutta on ihana jutella rakkaiden kanssa suomeksi. Tää yhteydenpitosysteemi, joka on tässä osittain huomaamattakin muodostunut, on ollut mun mielestä tosi tomiva. Se on tuntunut mulle just sopivalta määrältä, ettei se lietso koti-ikävää, muttei kuitenkaan tunnu eristävän mua, saati sitten että olisin Suomeen puhumisen takia missanut jotakin täällä. Hyvä näin, tykkään. 

suomipostia
Kotoa myös joskus harvoin tulee paketteja, jotka pelastavat surkeankin päivän (viikon) satavarmasti. Paketeista on löytynyt villasukkia, suklaata, salmiakkia, ruisleipää, purkkaa, hapankorppua, kirjoja ja muuta kaivattua. Voi ihana, ihana perhe ja Suomi. Ja joo, kyllä mieki yhden paketin sinne lähetin joulun alla! 

paketti
Huh, tuntuu hurjalta ajatella että ei kovinkaan pitkä aika sitten ainoa yhteydenpitokeino olisi ollut kirjeenvaihto. Kyllä tää teknologia ja etenkin some tekee vaihtovuodesta niin erilaisen. Ihan varmasti selviäisin kirjeilläkin, mutta toki käytännön syistäkin on helpompaa näin. Sitä paitsi, voin vaikka nähdä meidän koiran skypen kautta, vaikka ei se raukka tajua, että ruudulla sille juttelee oikea ihminen. (Siis apua miten ikävä voikaan olla sitä vauvaa... Pliis äiti, eikö Frodoa vois lähettää tänne?)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti