keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

245/320

2016-04-04 Vaihtovuotta on kulunut yli kolme neljäsosaa ja kotiinpaluu on päivä päivältä lähempänä. Kesäsuunnittelmat ovat täydessä vauhdissa; nyt voidaan jo puhua siitä, kun olen taas Suomessa.

Syksy tuntui menevän hitaasti. Vaikka mulla ei ollut mitään kummempia ongelmia, tuntui, että vaihtovuosi kestäisi loputtomiin ja aina oli aikaa jäljellä tehdä asioita. Joulun, ja etenkin tammikuun, jälkeen päivät ovat kuitenkin alkaneet valua sormien läpi ihan älytöntä vauhtia. Odotin kevään reissuja kuukausitolkulla, mutta ne ovat jo takanapäin ja uudet reissut lähestyvät. Koulua on jäljellä vain muutama viikko, ja lähes jokaiselle viikonlopulle on suunniteltu menoa. Musta tulee täysi-ikäinen reilun viikon kuluttua. Mitä ihmettä?

Ihan rehellisesti sanottuna mulla on laskuri puhelimessa, joka laskee päiviä kotiin. En malta odottaa, että pääsen omaan sänkyyn nukkumaan, halaamaan omaa koiraa, lenkille Ounasvaaralle ja kavereiden kanssa illanviettoon. En malta odottaa, että pääsen ajamaan ajokortin ja puhumaan perheen kanssa joka päivä. Ajatus siitä, että ruisleipä, pussilakanat ja lukio ovat taas osa mun arkea tuntuu ihanalta. Voi Suomi, miten mulla onkaan ikävä.

Mutta. But. 

Samalla tavoin kuin en osannut kuvitella Suomesta lähtemistä, en osaa kuvitella Jenkkien jättämistä. Mun päähän ei vaan mahdu, että muutaman kuukauden päästä joudun jättämään hyvästit mun toiselle perheelle - ja tällä kertaa en tiedä, milloin nähdään uudelleen. En voi uskoa, että high school on pian ohi, enkä pääse enää treeneihin suoraan koulun jälkeen kavereiden kanssa (nyt on menossa yleisurheilukausi, rakastan). Tuntuu oudolta ajatella, etten pysty näkemään mun kavereita milloin haluan, vaan pitää suunnitella reissuja kuukausien päähän ympäri Eurooppaa ja maailmaa. En halua jättää vaihtari-identiteettiä ja englannin puhumista sekä elämää, jossa tapahtuu jännittäviä asioita jatkuvasti. Mun elämä Suomessa on niin... tavallista.

Onneksi tässä on vielä reilut kaksi kuukautta aikaa ottaa kaikki irti elämästä lätäkön tällä puolen. Tuun matkustamaan tosi paljon, mikä ei vois olla yhtään parempi tapa viimeistellä vaihtovuosi. Vaikka mun sydän tulee särkymään lentokentällä, tiedän, että se on ihan okei. Musta tuntuu, että ympyrä tavallaan sulkeutuu, kun mun on aika lähteä. Ja silloin oon valmis lähtemään. Suomi on tuttu ja tavallinen, mutta se on tosi rakas. Pitää vaan tehdä Suomi-elämästäkin jännittävää, minkä ei pitäisi olla mulle hirveän vaikeaa. :-)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti